Tänäänpä oli lähellä päivä, jolloin vastaan NO SITÄ VARTEN! Vaan ei se hyödytä, muistisairaan elämään kuuluu kyselyt ja varmistamiset. Vastapuolelle sitten vastaamiset. Surulla ajattelen niitä pariskuntia kotosalla, jossa omainen yrittää ikäihmisenä tulla juttuun hyvässä lykyssä pirulliseksi karkailijaksi muuttuneen entisen leppoistelijan kanssa, 24 tuntia. Minä toistaiseksi vain osa-päiväannoksina.

Selitän tuhannetta kertaa syytä, miksi kotiin pitää päästää taas joku vieras avaimen kanssa. Tulioiden taso vaihtelee, joku heittää puhumatta mitään kaikki itselleen joutavaksi luokittelemansa roskiin. Toinen muistaa huokailla kiirettä ja vanhusasiakkaittensa lukumäärää, ei ehtisi mitään nyt tekemään. Joku kummastelee taitettua sanomalehteä kirjahyllyn päällä yrittäen saada sitä paperiroskikseen. Muistisairaani on kuulemma piiloittanut lehteä itseltään, onhan siinä hänen ainoan veljensä kuolinilmoitus. Katselee ja muistelee sitä kuulemma sitten selvänä päivänään. Sitä päivää tulevaksi odotellessa…
Palveluohjaus ja kentän antama aika ei osu kohdilleen. Toinen osapuoli lupaa ja toinen kieltää – ei ole aikaa eikä resursseja. Se näkyy vanhukseni arjessa kyllä selvästi. Kuka mitoittaisi kiintiöt työntekijämäärälle työhön, jonne ei suurta tungosta tunnu olevan?
Edelliseen liittyen, sain eilen palautteen Teklalta sähköpostiini. Oikein pelästyin, mistäs minä olenkaan valittanut. Muistaakseni en mistään… tarkemmin postia lukiessani huomasin asian koskevan tammikuun alun valitustani eräästä kaupungin yhteystiedosta.Puhelinnumero piti oleman palveluohjaajalle, mutta toisessa päässä olikin joku nuori tekniikan ihmemies. Netissä ei ollut oikein ajantasaista tietoa. Ei tullut apuja sillä kertaa, numero oli siis muuttunut ja muuta mukavaa. Mukavaahan sekin on, että saa joskus vastauksen tai kommentin asiaansa, nyt elokuun puolivälissä jo joku tammikuuta kommentoi. Näin se aika kuluu hyvässä ja hitaassa Hämeenlinnassa. Pitää vaan malttaa odottaa.