Terve, moro, hei!

Lintulampi1.jpgVuosi vuoden jälkeen ilahdun ilmaston muutoksesta, joka on havaittavissa etäällä pohjan mailla, tunturin juuressa, seitakivien katveessa. Se ilmaston muutos näkyy etelän ihmisessä toisen etelän ihmisen hyväksymisenä, huomioimisena ja saman nuotion äärelle mahtumisena. Tähän ihmeeseen tarvitaan vain välimatkaa tuhannen kilometrin verran.

Tuntureita kavutessa, lampia ihastellessa makkaraa paistellen saamme nuotiokahvit, porosellaiset, aivan tuntemattomalta. ”Ota tästä, jäi yli”…Istutaan ventovieraat siinä ritirinnan jutellen asioista taivaan ja maan väliltä, emme tunne toisiamme – eikä sillä sinänsä niin väliä olekaan ketä me olemme. Keskustelu polveilee asioista toisiin, mielenkiinnosta ja voimista riippuen. Toiset keräävät kilometrejä, toiset muuta kokemusta. Ohi kulkee pariskuntia, porukoita. ”terve, moro, hei…” KAIKKI täällä tervehtivät toisiaan kohdatessa, hymyillen.

Viime reissulla tapasimme kaksi ikääntynyttä miespuolista Lapin kävijää, takana monta yhteistä reissua. Siinä taukopaikalla istuessa saimme jakaa heidänkin reissukokemustaan. Taas he tulivat ja tulevalla viikolla on luvassa se perinteinen noin 40 km päiväreissu, joka aina päättyy vaimojen laittamaan karjalanpaistiin, jonka he urakoivat savusaunan lempeitten löylyjen jälkeen. Miehet hiljenivät hetkeksi, mekin kunnioitimme sitä mielikuvaa – minä melkein maistoin ihanan muhineen uuniruuan! Kunnioitin niillä kymmenillä tehtyä päivävaellusmatkaakin…

Sitten taas juttu sinkoili, muistelivat Kekkosta – Lapin miestä parhaimmillaan. Herrakaksikko oli kaikesta päätellen työskennellyt työvuotensa hyvinkin lähellä valtiomme päämiestä, saimme hyvin korrektin vitsin kuullaksemme. He eivät puhuneet ”Urkista” vaan Kekkosesta, ikäkysymys heille? Juttu päättyi matalalla lentäneeseen potkurikoneen kaartoon, taas tuli uusi juttu mieleen. Sitten eteenpäin, ”Terve teille, kiitos seurasta!”

Täällä ”meidän kulmilla” kuljen vaikka kahdeksan vuotta samalta bussipysäkiltä työpaikalle, suunnilleen samojen ihmisten kanssa päivästä toiseen, viikosta toiseen. Miten menemmekään bussiin istumaan? Tarkasti istumaan itseksemme. Entä sitten, kun yksikköpaikat on varattu? Luikertelemme istumaan jonkun viereen, harvoin mitään puhuen. Onneksi on kännykkä, jota voi aina räplätä tärkeän näköisenä. Entäs jos tervehtisin, tarjoisin pihlajanmarjakarkkia ja kysyisin, mitenkäs se työpäivä sujui?  Taitaisi löytyä lisää tilaa…

 

 

Jätä kommentti

css.php