Hyvä arki asuu Hämeenlinnassa
Väittämä pitää paikkansa 0
Jokseenkin samaa mieltä 0
Täysin eri mieltä 0
Ei koske minua 0
(Rasti oikeaan kohtaan, kiitos)
… Tarkastellessani ikäihmisten/vanhusten hoitopolkuja Hyvän arjen Hämeenlinnassa olen oppinut uudenlaisia toimintatapoja, joihon liittyy aivan oma sanastonsa.
Kokeiluasuminen. Vielä ikäihmisenäkin on mahdollisuus todistaa pärjäämistään huolimatta siitä ymmärtääkö itse olevansa jutussa mukana. Sairaalat kotiuttavat koemielessä vanhuksia katsoakseen pärjäävätkö he ja kuinka pitkään. Tätä on havaittu ainakin somatiikan osastoilta viikonloppujen koettaessa. Joillakin osastoilla tosin mietitään jatkoja tarkemmin ja päädytään siirtämään ikäihminen esimerkiksi terveyskeskukseen vuodeosastohoitoon. Sitten taas arvioidaan kokeilu kotiin, tarvitaanhan osastolle taas paikkaa seuraavalle kokeilijalle… Tällainen kokeiluasuminen tuntuu kovasti julmalta ja lisää turvattomuutta potilaalle. Toki se pärjäämisen taso usein jo arvioitukin – kunhan joku vaivautuisi lukemaan ja tutkimaan tarkemmin. Olen usein sanonut, ettei kukaan jättäisi kolmen vanhaa lastaan yksin kotiin päiväksikään selviytymään arjen askareista, syömisistä ym. Ei ainakaan jättäisi tarvittavaa lääkehoitoa kotona selviytyjän itse hoidettavaksi. MUTTA: ikäihmiset, joiden selviytymisen taso on samaa luokkaa, jätetään yksin ja heidän on pärjättävä, vaikka koeluonteisesti.
Hakemukset, lomakkeet ja avunsaanti. ”Hakemukset voi täyttää helposti netissä”. Niinpä voi, mutta kaikilla vanhuksillapa ei sitä nettiä ole, eivätkä takuulla hanki. Vaikka se netti olisikin, ei niitten täyttäminen aina ole helppoa. Helppoahan se on oltava sille, joka lomakkeen vastaanottaa. Hänethän on siihen asiaan hyvin koulutettu.
Hyvä esimerkki on näitten paljon puhuttujen taksikorttien saaminen. Matkat ovat kuulemma puolitettu entisestä kahdeksasta (8) neljään (4). Syynä on kuulemma se, että tarvitsijoita on niin paljon ja ”jos kaikille ystäviään kaipaaville annettaisiin taksimatkat tällä sosiaalisella perusteella, pitäisi kortit myöntää kaikille ikäihmisille”. (No, ei paha idea!) Taitaa tästä syntyvä säästö kohdentua koulumatkojen korvaamiseen, nythän koulukuljetusta saa jo lyhyillekin matkoille. Nämä samaiset mukulat, jotka käyttävät tietokonetta vuosien kokemuksella, osa omaa jo kotisivujakin, kännykkä kädenjatkeena tarvitsevat koulumatkoihinsa kuljetusta! Liikuntaa ei ole pahasta, eikä täällä etelässä joka päivä susiakaan ole häiritsemässä.
Emme erkane konsana ei. Yhteisasuminen elämän viimeisinä vuosina on toisten kädessä. Parihuoneita ei ole tai se yhteinen elo ei olekaan muotouttanut pariskuntaa sairauksiltaan ja avuntarpeeltaan samanlaisiksi, joten hups vaan muori muuttaa sinne ja pappa tänne. Hämmentävää, sopimatonta ja julmaa toimintaa. Tämän ikäluokan ihmisille vihkilupauksen ”kunnes kuolema erottaa” tarkoittaa totta. Eräänlainen kuolemahan se on joutua tutusta ja turvallisesta ihmisestä eroon. Ei ole verkostoakaan paikalla, kuka puolustaa?
Ikäihmisten/vanhustenhoidosta kuulemme aina ikäviä asioita. Jatkuvaa märinää huonosta hoidosta, hoitajien luonteesta/välinpitämättömyydestä/laiskuudesta jne, märistä vaipoista ja hoitotyön raskaudesta. Niinpä niin. Asioilla on aina vähintäin kaksi puolta, tässäkin asiassa. Työstään innostunut, motivoitunut hoitajakin uupuu epäkohtien alle. Hänellä ei ole päätäntävaltaa, ei välineitä eikä aina osaavia työkavereitakaan. Päättäjien tekemät vierailut hoitolaitoksiin ei auta mitään, koska sen jälkeen pitäisi jotain tapahtua… vaan ei mitään ole saatu sen perusteella aikaiseksi. Ääni loppuu, kun vaaleista on kulunut aikaa. Hoitajaopiskelijat tuumivat alasta omat päätelmänsä ja yhteiskunnallinen kirjoittelu lisää alalle hakeutumisen välttelyä. Tätä kirjoittelua seuraavat myös hoidossa olevan ikäihmiset ja toteavat olevansa vain tiellä. Osalla on ongelmia muualla kuin yläpäässä ja ymmärrys kyllä toimii. Tässä sitten hoitajan pitäisi tuoda toivoa elämään ja uskoa tulevaisuuteen.
Vanhustyötä tekevät hoitajat voivat olla tyytyväisiä ja itsestään ylpeitä, tätä työtä ei tee kuka tahansa. Niin monenlaista osaamista, arkiluovuutta ja ryhmätyötaitoja siinä tarvitaan!
Kiitos Virpi blogistasi!
Olen niiiiiiiiiiiiiiiiiiiiin kyrsiintynyt tämän persupalveluministerin lausunnoista ja hänen ”järeän tarkastelun” vanhuspalvelulain torppaamisesta.
Lueskelin Sirkka-Liisa Kivelän haastattelua, hänen mielestään tarvittaisiin kipeästi vanhusasiamiestä..
Tiedä häntä, Sinä tiedät nämä asiat paremmin käytännön tasolla, mistä kaikesta kiikastaa.
Sen minä tiedän takuuvarmasti, että päättäjillä ja kaikensortin poliitikoilla on paha asennevamma, kun vanhusten asioista päätetään.
Ei tarvitse olla alan proffakaan, kun kuuntelen näitä ”mummojani.”
Jokainen heistä toivoo ”Kun vaan pääsis pian pois täältä – ongelmajätteenähän me vain ollaan.”
Sinulle jaksamista työssäsi, jota arvostan!
T. Riitta
Hei!
Hyvin kirjoitettu, lukuun ottamatta lasten ja senioreiden vastakkainasettelua yleensä missään asiassa. Siihen usein päättäjien asettamaan lankaan ei kannata astua.
Tovereiden kanssa olemme lanseeranneet pitkän pohdinnan jälkeen kaupungillemme paremman ja totuudenmukaisemman sloganin.
Hämeenlinna – tyly kaupunki.
T. Irma
Tervehdys teille, Riitta ja Irma!
Kiitos kommentoinnistanne, tarkkoja likkoja noin nuoriksi!
Minua hoitajaksi kouluttautumiseni aikana opetettin siihen ajatteluun, ettei ikäihmisiä saa missään kohdin verrata lapsiin. Nyt tällä työkokemuksella ja omaishoitajuuteni aikana voin sanoa, että kyllä siinä on paljon yhteneviä piirteitä.
Välillä on sellainen olotila itsellä, että hyvin toteutuva ikäihmisten hoitopolku ja hoitamiseen liittyvät asiat ovat yhtä harvinainen asia kuin keinuhevosen jätös! Ketään ei oikeasti asia kiinnosta. Hyvästä hoitotyöstä kertovia juttuja ei nouse otsikkoihin, sen sijaan lääkevarkaudet ja vanhusten kaltoinkohtelu saa mediassa tilaa. Kyllä meitä työstään tykkääviäkin on olemassa!
Mistä sitten otetaan tulevaisuuden tekijät, jos tämä päivä on tällainen?
Lämpimin terveisin, Virpi