Minä ja hämärän renki

MR900303438[1].GIFJos jossakin on itikoita, on varmaakin varmempaa se, että ne peijoonit ovat minun kimpussani muita henkilöitä suuremmin häiritsemättä. Tästä empiirisestä kokemuksesta johtuen luin lehtiartikkelia hyttysistä mielenkiinnolla.

Mikä tekee minusta niin hyttysiä kiinnostavan henkilön? Onko vereni sakeaa ja makeaa? Lisääntymiseen otollista voimajuomaa vai huidonko niin viehkosti, ettei inisevä otus voi olla suuntaamatta nokkaansa minuun? Huidoin tai en aina ne minut keksivät. Hämmästykseni oli suuri, jopa kahden sadan metrin päästä artikkelin mukaan ne tunnistavat ihmisen ja tulevat paikalle. Minun tullessani rappusille, käy siis Antin pellolla huuto: ”HAA!” … ja itikoiden lentoreitti on siten sinetöity – ja minulta rauha mennyttä.

Katsonkin kiitollisuudella pääskysten lentoa pääni yläpuolella. Miten taitavasti linnut poimivatkaan ilmasta evästä itselleen ja pojilleen. Vaan vielä jää jokunen sata inisijää.

Uroshyttysen tehtävä on tämä urosperinteinen, lennellä kukasta kukkaan mettä etsiskellen ja oleillen. Parittelu vie hengen koiraalta. Hinta on kaikesta maksettava. Mutta sitten onkin jo uusi sukupolvi tulollaan… lehdessä kerrottiin, että 200 000 hyttysen puremaa vaatisi sairaalahoitoa… huh! Sanoivat vielä, että 10 000 hyttysenpuremaa minuutissa saisi alaston ihminen arktisella tundralla Pohjois-Norjassa. Kiva tilastotieto, tuskin sinne kukaan lähtee noin köykäisin vaellusvarustein?

Pahinta oikeastaan itikoissa on se ääni, jonka kuulee yön hämäryydessä, ei vaan erota missä otus on. Naamalle tai paljaalle jalallehan se pyrkii, peijooni. Läimäisen otuksen nautinnolla tuhannen tuusan päreeksi, uusi yritys nukkumiseen ja hetken päästä alkaa kuulua jälleen pientä ininää… ja vieressä nukutaan syvää rauhallista unta.

Jätä kommentti

css.php