Jouluaattoilta hämärtyi vanhassa Vanajassa, olimme menossa kolmen sukupolven voimin hautausmaalle. Potkukelkka toimi oivallisena kulkuvälineenä juuri siihen pisteeseen mistä sitten hiekoitus alkoi. Minulla oli uusi joulumekko ylläni, valkea turkki tupsuhattuineen oli varmasti lähtiessä näyttänyt somalta viisivuotiaan yllä. Potkukelkkaillessa tuli lämmin ja mekko osoittautui kapalliseksi kirppuja. Aito pässinpökkimä kutitti, pisteli ja sai elämän tuntumaan kurjalta. Kelkka piti jättää tienlaitaan ja jatkaa hautausmaalle jalan.

Palatessa olin aivan uupunut. Muistan vain sen, että asevelitalon kohdalla heittäydyin koko mitallani hankeen itkien ja potkien kurjuuttani. Mekko pisteli, enkä olisi jaksanut enää yhtään. Pukkikin oli tulossa ja me olimme siellä kaukana…

Eikös mitä! Sieltä asevelitalon pihalta tuli äänekäs vihreävalkoinen pappa-Tunturi – selässään joulupukki! Muistan selvästi pukista paljon yksityiskohtia hänen pysäyttäessään mopedinsa viereeni. Muistan ympärikäännetyn sisäturkin, pahvinaamarin ja lentäjälakin mallisen karvahatun, muistan suorana sojottavan vasemman jalankin, jossa oli huopavartinen musta nahkasaapas. Parhaiten muistan sen tiukan komennon: ”alas mennä kotia kohti, tulen teille seuravaksi!” Pukki oli tarkkanäköisenä huomannut perheahdingon ja toi apunsa ratkaisevalla hetkellä.

Enpä sitten muuta komentoa tarvinnutkaan! Puku lakkasi kirputtamasta ja askel nousi ripeään tahtiin, meinasin unohtaa penkalla odottaneen kelkankin. Kotona sitten odottikin yllätys, paketit olivat rapulla odottelemassa. Pukki oli kuulemma käynnyt. Pitkään mietin, missä ihmeen kohdassa pukki mopollaan olisi minut ohittanut…

Joulun ihme ratkesi myöhemmin. Oikein mukavia joulumuistoja Teille kaikille!