Viimeaikainen kirjoittelu valelääkäreistä ja -hoitajista kirvoitti mieleni miettimään työvuosiani erilaisissa hoitoympäristöissä ja löysin sieltä vielä erään muunkinlaisen valeen. Nimittäin valepotilaan. Törmäsin tällaisiin useastikin, sillä nämä aktivistit pyrkivät lääkäriin juuri viime minuuteilla, oli vapaat loppumassa tai loma hiipumassa. Aikaa tohtoorille piti löytyä ja sassiin, selkä jumitti,maha kuralla, lenssu juuri tulossa ja vaikka mitä vaivaa.

Näitten valepotilaitten vaiva alkoi tuntua kaikki pahimmalta juuri työaamun häämöttäessä ja ”pitämättömiä sairauslomia” oli vielä tähteenä…

Selät olivat yleensä niin pahuksen kovasti juntturissa ilmoittautumisluukulla, mutta saikkulappu taskussa askel nousee rivakasti ja ulkoilu vasikankokoisen koiran seurassa onnistuu oivallisen hyvin. Venyttelyt ja taivuttelut luontuvat nyt huomattavasti letkeämmin, äskeinen lääkäri ei onnistunut sparraamaan samaan suoritukseen. Monasti siellä verhon takana se riistuuntuminen ja pukeutuminen sujuu ongelmitta, mutta tutkimuspöydälle könyäminen vaatisi konetta.

Kuinka usein voi olla maha kuralla ja pois töistä muutaman päivän vuoden aikana? Kaikenmaailman lenssut näyttävät tarttuvan toisiin paremmin kuin toisiin ja useammin. Naisvaltaisissa yhteisöissä kasvojen pesu meikittömäksi saa äkkiä tilanteen näyttämään tosi vakavalta. Voiko tavallinen työntekijä sairastua Kanerva-tautiin?

Muutama tällainen hunsvotti per työryhmä kuppaa työkavereittensa jaksamista äärimmilleen, tosin yllättävää ymmärrystäkin syntyy…kun se raukka on taas kipeenä. Työnantajalle varsinaisia riesoja nämä poloiset.