Sirkka-Liisa Kivelä professorina antoi huutia meille omaisille, jotka laiminlyömme velvollisuuksiamme. Hän peräänkulutti vastuutamme ja velvoitti meitä osallistumaan nyt omien omaistemme hoitoon, hoitivathan he aikoinaan meitä. Tämä nyt ei kyllä pidä kutiaan aivan jokaisesa tapauksessa. Tiedän hyvin monia henkilöitä, joiden vanhemmat ovat olleet kaikkea muuta kuin vanhempia silloin aikoinaan. On todella vaikea tulla lähiomaisen rooliin, ottaa vaikkapa omaisiaan hoitoonsa, tai ylipäätään osallistua koko prosessiin. Välillä on ollut vuosikymmenten hiljaisuus.

Entä, miten se sitten pelittäisi, se yhteiselo? Työssäkäyvänä ihmisenä ajattelen sen päivän aikana tapahtuvan yhtä sun toista, mikä odottaa sitten kotiin tullessa? Onko se sitten ”hoitamista”, koska en olekaan saatavilla päivän aikana.

 Tätä varmasti sopii miettiä. Alanurkassa oli aihetta sivuava juttu toisten armoilla olosta, jossa toimittaja päätyi kahden tunnin kokemuksen perusteella uusiin ajatuksiin, oma aikakin katosi jonnekin.  Hyvin moni omahoitajuuteen sitoutunut ei voi enää perua päätöstään, tai ainakin siihen kuluu hyvin pitkä aika. Yleensä se hoitava osapuoli on itsekin ikäihminen, myötä- ja vastamäessä luvannut pärjätä.

Monasti ne haastavat ja ”ilkeät” omaiset purkavat omaa ahdistustaan, pelkoa omasta vanhenemisestaan, kiukkuaan ja harmiaan tilanteesta. Jokainen tapaus on oma selityksensä asialle ja aivan oikeasti on ilkeitä ihmisiä olemassa, muuallakin kuin hoidettavien omaisissa. Tälle lajille on luontaista saada sanoa suunsa puhtaaksi joka hetkessä.

Hoitajien puhe ”ilkeistä” omaisista on joskus kahvihuoneen teemana varmasti monessa hoitopaikassa. Kannattaisi pitää kahvihuoneen ovi suljettuna, tällaiset jutut lehdissä eivät paranna yhteistyötä omaisten kanssa.  Työnohjausta suosittelen, se on oikeampi paikka purkaa näitä tilanteita.