Mäntykoto lopetetaan. Olen tästä päätöksestä aivan sanaton. Paikkahan toki on eletyn elämän kuluttama, ehkä ei vastaa ajan trendejäkään – mutta sille on varmasti tilauksensa tässä elämässä.

Ikäihmisten sairaudet erottavat heidät fyysisesti vuosikymmeniä kestäneen avioliiton jälkeen ja soisi tapaamismahdollisuuksien silti jatkuvan. Kukaan ei voi mitata sitä yksinäisyyden tunnetta ja läheisen kaipuuta, kun on välimatkaa omaisiin ja tapaamiset onnistuvat harvoin. Kukaan hoitaja ei koskaan, missään tilanteessa loppupeleissä korvaa omaista.

Omaisten tapaamisien lisäksi ehkä ei kukaan ole tullut sanoneeksi, miten paljon onkaan merkitystä sillä, että vanhainkoti on omassa kylässä. Saman kylän asukkaat saattavat poiketa katsomassa entistä naapuriaan ja siten piristävät hoitolaitoksessa olevan asukkaan päivää. Tämä sosiaalinen tapahtuma tulee varmasti harvenemaan, mikäli Mäntykotolaiset sijoitetaan vaikkapa Lammille. Nämä ystävätkin alkavat nimittäin ikääntyä ja kaikilla ei suinkaan ole omaa autoa käytössä.

Yli 600 nimeä oikaisuvetoomuksessa on suuri luku verrattuna Hauhon kunnan asukasmäärään. Turhaan ei Mäntykotoa toivota säilytettävän, varmasti jokaisen allekirjoittaneen uskon muistavan vanhainkodin iän ja siitä johtuvan remonttitarpeen – silti he allekirjoittivat oikaisuvaatimuksen remonttikulujen uhalla. 

Miksi sitten Mäntykodossa henkilökunta vaihtuu ja sitä on vaikea saada? Tiedä, vaikka vika olisi vanhustyön johdossa! Työnohjaustakin voisin suositella, niin hoitajille kuin johdollekin. Eikä ole hoitajana helppoa suunnitella omaa elämäänsä, jos työpaikan yllä leijuu jatkuva lopettamisuhka – siinä saattaa motivaatio olla kovilla. Miten onnistuu minkään asian kehittäminen tällaisessa ilmapiirissä, kysyn vaan.

”Yllättävän kodikas paikka” – kuulemma. Ikäihmisten lautakunta voi katsoa peiliin, miettien samalla tulevaisuudessa mahdollista ”tarpeen mukaista sijoituspaikkaa” – itselleen.