Uuteen uskoon rukattavat työssäkäyntialueet puhuttavat, onhan työpaikka vastaanotettava jopa 80 kilometrin säteellä. Edestakainen työmatka saisi olla enintään 4 tuntia. Työstä kieltäytymiseen ovat huomioituna mm. lastenhoito ja kohtuuttoman pitkät työmatkat. Lisäksi se, ettei ole julkisia kulkuneuvoja on yksi luvallisista syistä. Lehtihaastattelussa ollut henkilö piti tunnin työmatkaa itselleen tarpeeksi pitkänä – toisaalta vastaanotettu työ oli koulutusta vastaavaa ja hän viihtyi siinä.

Työssäni sekä yksityiselämässäni tapaamani ikäihmiset ovat aikoinaan suorittaneet työuraansa tilanteessa, jossa ei sosiaaliturvaa ollut, eikä minkäänlaisia kulukorvauksia. Jos aikoi syödä ja pitää perheensä jonkinlaisessa ruodussa, oli työ vastaanotettava – vaikka kuinka hankalan reitin päästä. Mielessään voisi kuvitella tilannetta, jossa kävelee Hattulan Vuohiniemestä aamuseitsemään Verkatehtaalle ja illalla takaisin. Aivan kaikenlaisissa keleissä. Polkupyöriä joutui kuulemma sodan jälkeen odottelemaan, niitä ei ollut ostettavissa samalla lailla kuin nyt.

Minusta tuntuu, että olemme menettäneet sitä suomalaista sisua tulla omillamme toimeen, aina pitää olla joku taho, joka maksaa jostakin jonkinlaista korvausta. Oma yrittäminen mahtuu kohta tulitikkuaskiin… En siis tarkoita sitä, että jokaisen pitää nyt vastedes kävellä vastedes työmatkansa (vaikka olisikin kunnon kannalta hyvä idea) vaan sitä, että pyydystämme takaisin sitä yritteliäisyyttä ja omillaan toimeentulemista millä tätä hyvinvointia aikoinaankin oltiin luomassa.

Niin, näille aikoinaan sinnikkäille ikäihmisille toivoisin hyvää vanhuutta, jossa vielä kuuden vuosikymmenen (60) avioliittovuosien jälkeen yhteiselo jatkuisi ”ettei sitä ihminen erota”. Sinnikkyyttä niillekin, jotka tätä vanhuutta työkseen suunnittelevat, vaikka tulisivatkin pidemmän matkan päästä töihin!