Minun sukuni ja sinun sukusi…

Tämä ei sitten ole mikään perhe on pahin-juttu, vaan ihan empiiriseen kokemukseen perustuva tarina.

MINUN kotini on hämäläinen, hyvin perinteinen sellainen, jossa ei kylään hypätty ensimmäisellä käskyllä. Ei taidettu mennä toisellakaan, koska muistan hyvin vähän niitä kyläilytapahtumia olleen. Isäni oli satakunnasta, aikoinaan ohikulkumatkalla vain hieman poikennut sydän-Hämeeseen. Siihen maakunnan suuntaan tutustuin vasta varhaisen aikuisuuden kynnyksellä, solmien sellaisen vanhustenhoitokurssin isovanhempieni kanssa, ettei paremmasta väliä.

MIEHENI koti oli aito karjalaiskoti, jossa käytiin kaikki kinkerit läpi, serkut ja kumminkaimat kahvitettiin. Yövyttiin porukoilla ja puhetta piisasi. Monilapsisen perheen vesana hän oli tottunut jo muutenkin rusthollimaiseen elämään, minä ainoana lapsena kummastelin touhua. Toisaalta kadehdinkin, sitä vilkkautta ja elämäniloa menetyksistä huolimatta. Välillä vakuuttuneena siitä, että olin vaihdokki – koin olevani enemmän karjalainen kuin karjalaiset itse. Mie ja sie ja sitten sie ja mie jne..

Meillä Hämeessä vaan tuumattiin… aloin ymmärtää sitä ehdotonta kieltoa kertoa hämäläisille perjantaisin vitsejä…

Avioliittojen myötä tulee sukuun aina uusia jäseniä. Tuli oikein turkulaisiakin. ”Niinpal hämmästysin”…”Eik´vaan o kauhiast ilmuneerattu”. Mukavaa sekoitusta tähän kirjavaan sakkiin… vaikka olivatkin mieheni sukulaisia.  Mahlottomia, kuten meillä sanottiin.

Sain turkulaisten katekismuksenkin lahjaksi tykästyttyäni murteeseen (ja uusiin sukulaisiin). 10. käsky tässä teille iloksi: ”Ei saa vokotta toisem muija taik äijä, tyäläissi, elukoi eikä mittä, mikä hänel kuulu.”  ”Kamalan tärkiöi meijä elämäs ova nee ihmiset, kenen kans mee eletä ja tehrän työtä. Olis se aika merkillist, jos Jumala oi luanu maailma vaa ainellist omaisut. Ei setelit keskenäns mittä saa toimeks.” Ettäs sen tiedätte!

Iloitaan siitä, että on saatu ”samalla rahalla reilusti enemmän”!

 

Jätä kommentti

css.php