Huolestuneena olen pannut merkille laitospaikkojen vähenemisen – jo ennen tilaajajohtajan tekemää havaintoa laitoskeskeisyydestä ja laatusuositusten tarjoamasta mahdollisuudesta vähentää jopa pari sataa paikkaa.

Toki kaikki ikähmiset – kuten me muutkin – olisimme mieluiten omassa pikku kodissamme siihen hamaan loppuun saakka. Mutta. Mutta kun pärjääminen käy kehnoksi, yöt ovat peloittavia ja turvattomuus iskee. Siihen hätään ei auta Linnan vartijat eikä yöpartion käynti.

Miltäpä tuntuisi maksimoidut palvelut kotiin? Koti alkaa muistuttaa rautatieasemaa, paljon on vierasta väkeä ja erilaisia toimintatapoja, ovi käy kuin panttilainakonttorissa.  Kaikilla on vielä avaimet kotiin, jonka pitäisi olla turvapaikka ja rauhan tyyssija. Epäillyttävää, ovatko kaikki oikealla asialla. Hyvin luonnollista, en itsekään siitä tykkäisi.

Miten pitkään sitten ikäihmisen tulisi pärjätä siellä kotona?

Miksi sitten niitä jonoja syntyy ja siirtoviivmaksut kasvavat, jos hoidettavat olisivat kotonaselviytyvää mallia!

Uskon vahvasti, että ne uudet yksityiset hoitopaikat tulevat siunattuun tarpeeseen. Harmaantuva Hämeenlinna niin uutena kuin vanhana tarvitsee ympärivuorokautisia hoitopaikkoja, vaikka joku valtuutettu ehti jo epäillä sisäistä sopparia. Entäs sitten! Paikkoja tarvitaan ja samalla mahdollistuu jopa hoitajan saada parempaa tiliä tekemästään työstä. Yksityiset paikat saattavat olla siis siunaus! Enkä pane pahaksi sitä voiton saantiakaan, tavoitteleehan voittoa kunnallisetkin laitokset kaikenmaailman säästöohjeillaan!

Työskentelen ikäihmisten parissa ja koen sen kuntoutuksen näkökulman toisaalta aika toivottomaksi tapahtumaksi, varsinkin, jos niitä kuntoutusvuosia on menetetty välistä. Ei se sitten yli kahdeksankymppisenä kotona onnistu, vaikka puitteet olisivatkin kauniit.

Jatkohoitojono lyhenee vain sillä, että on olemassa turvallinen ja hyvä paikka, minne voi jatkolähettää potilaat. Koti ei ole välttämättä sellainen vaihtoehto, vaikkakin se olisi kaupungin tavoite. Tars tehdä jotain!