Makaroonivellistä kumiperunoihin
Aika aikaa kutakin, minun aikanani kamalinta kouluruokaa oli makaroonivelli. Se pitkistä makarooneista tehty, jota ei saanut edes ryystää. Mutta sitä syötiin, koska muuta ei ollut ja nälkäkin oli. Oman mukulan kohdalla puhuttiin järkytyksellä ”kumiperunoista”, joiden tarinan kaikki tietävät.
Tänä päivänä on ongelma siinä, ettei mukulat osallistu kouluruokailuun vaan käyvät ostoksissa kioskeissa ja kaupoissa ruokatunnillaan. Ruokaa valmistetaan luonnollisesti kaikille oppilaille, mutta tutkimuksen mukaan Hämeenlinnassa vain 80% sitä syö!! Keittiön taitavat emännät tekevät tiukassa budjettiraamissa maittavaa ruokaa, joka kipataan roskikseen, vain siksi, että ”sitä ei kykene syömään”. Lyseoltakin lähtee ruokatunnin aikaan oikein mahtava letka Sokokseen ostoksille. Paluumatkalla luonnollisesti roskat putoilevat käsistä matkan varrelle.
Tätä hylkyruokaa ei sitten voi myydä kellekään, eikä se nykyparahkraavien mukaan käy edes possun ruuaksi. (”Niin kuin minun nuoruudessani”) Tuntuu todella käsittämättömältä, ettei kouluun saa kieltoa ruokatuntien vietosta muualla kuin koulun ruokalassa. Tai sitten pitäisi opiskelijoilla olla sellainen passi, jossa he sitoutuvat olemaan ilman kouluruokaa kaiken kouluvuotensa (myös pizzapäivänä) ja keittiönväki saisi oikeat prosentit valmistaa aterioita.
Koska rahaa on nykyään nuorisolla enemmän kuin ennen, ehkä ne välipalaostokset onnistuisivatkin – mitä sitä kakaroita kiusaamaan kouluruualla. Ehkä se ruokakomento on kotonakin samanlaista, mikäli on TV:n ruokaohjelmiin uskomista. Enempi on sitä sushia, tapasta ja kaikenlaista muuta, mikä ei mielestäni ole perheiden normaalia arkiruokaa. No, eihän siellä ole yhteisiä ruokahetkiäkään. Pitäisi varmaan luoda uusi käytäntö kouluillekin?
Tervehdys!
Minä olin lukioikäisenä niitä ronkeleita, joille mikään ei maistunut. Kun eväspaikkoja ei ollut tarjolla niin kuin ei rahaakaan, kouluruokailu jäi näkkileivän ja maidon varaan. Eikä ruoka maistunut sen paremmalta kotonakaan, joten aamupuuro sotkettiin lautaselle ja sieltä vessasta alas. Kukaan ei päässyt torumaan, mutta nälkäisenä lähdin aina kouluun. Olin kyllä myös järkyttävän laihakin niihin aikoihin, kun valokuvia jälkikäteen tarkastelee.
Kai se on hyvä, että oppilaat edes jotain syövät. Mutta ruuan pois heittäminen on tuhlausta ja melkein rikollista. Sille pitäisi tehdä jotain rakentavaa.
Alakoulussa kamalin ruoka minun mielestäni oli ”kalansilmäsoppa”. Oikeasti se oli valkoisista viinimarjoista tehtyä kiisseliä. Kun ystäväni kerran sanoi, ettei voi syödä tuollaista kalansilmäsoppaa, avautuivat minunkin silmäni näkemään varmaan ihan herkullisen jälkiruuan uusin silmin. Syömättä jäi…
Susanna
Minulla ei kuusikymmenluvun kouluruokailusta tyttölyseolla ole huonoja muistoja, ainakaan makaroonivellistä. Se oli minusta hyvää, mutta perunaryynivellistä ei voinut sanoa samaa. Ehkä kuitenkin syy siihen, että ruoka maistui oli siinä, että se maksoi. Joka viikko oli ruokaraha kouluun tuotava. Kouluruokailu on kehittynyt. Se on kunnon ateria. Kouluruoka ei kuitenkaan maistu, jos ei kotona opita tavallista ruokaa syömään. Olen pienillä tuloilla joutunut ajattelemaan, mihin rahat käytetään. Ruokaa tehdessäni, lasten ollessa vielä kotona, piti olla aina perunaa. Tähän lapsemme tottuivat. Kerran ajattelin tehdä pikaruokaa, keitin makaroonia ja tein jauhelihakastikkeen. Illalla poika kysyi seitsemän aikaan: ”äiti, koska meillä on ruoka?”, mihin tietysti vastasin, että johan me syötiin. Poikani totesi tähän, että eihän meillä ollut perunaa! Joten ruisleipä ja peruna!