Elämääni liittyy runsas joukko ikääntyneitä ihmisiä, joiden avuntarve vaihtelee suuresti – ikävuosista riippumatta. Vanhuuden kohtaamisesta ei ole selkeitä kursseja, ehkä joku kännykänkäyttöön liittyvä … Miten sitten sukkuloida elonsa ehtoota kaikenlaisten lippulappuviidakoitten keskellä, kun ei enää ymmärrä arjen kulustakaan. Mistä haetaan sitä ja tätä tukea, kuka auttaa lumivallin yli pihalla, tulorajoja tarkistetaan alaspäin johtuen uuden kunnan asukaspohjan suuruudesta…ai niinkö se onkin? On niin vaikea ottaa apua vastaan, onhan tässä kolmesta sodasta jo selvitty eikä kunnan apuihin ole totuttu. Lehdistö puhuu jonoista terveyskeskuksissa ja hoitolaitoksissa, vanhustyö ei houkuta hoitajia koska ”siihen työhön pääsee kuka vaan” ja se on niin raskasta. Niin, eikä ikäihminen enää tuota mitään vain kuluja tiedossa.

Taitaisi olla arvojen ja asenteiden korjaamisen paikka! Jos me nuorempi polvi olemme näin ymmärtämättömiä, ettemme näe mistä tämän päivän hyvä on meille luotu, tarvitsemme siihen näkemiseen apua. Hoitotyössä arvoista puhuminen ei ole mitään mantran hokemista, sen kautta näkyy toimintatavatkin. Hoitotyön johtajien ja oppilaitosten yhteistyö vanhustyön arvostuksen nostamiseksi vaatisi ponnisteluja.Ammatillisuutta voisi lähteä idättämään opintojen alkumetreiltä, kuten myös harjoittelujaksoilla erilaisissa hoitopaikoissa. Jokaisen vanhustyötä tekevän hoitajan omien arvojen tarkastelu olisi välillä paikallaan.

Ennen elämä oli yksinkertaisempaa. Ei ollut laitteita eikä värkkejä joka lähtöön. Ruokakomentokin oli selvää, syötiin kun oli syömisen aika. Nyt tämä ikäpolvi on keskellä sellaisia sulkeisia, että heikompaa hirvittää. Kaikilla kun ei ole niitä tarmokkaita omaisia tukenaan, eikä ole kovin trendikästä puolustaa vanhaa ihmistä. Autettaisko miestä mäessä – vanhuushan tulee meille jokaiselle…